Koitan tappaa kipua kuuntelemalla musiikkia. Youtube on taivaan lahja. Vieläkö on villihevosia? Voi miten kaipaankaan serkkuani Aria. Tuota tummaa serkkuani, jolla hartiat ovat kuin ladon ovet. Jonka lauluääni pärjäisi mennen tullen Seinäjoen Tangomarkkinoilla. Juuri nyt kaipaan sitä kesäiltaa neljännesvuosisadan takaa, kun serkkuni istui keittiöni pöydän ääressä ja lauloi. Tummilla on tummien ääni. Ja sielu.
Tein sulle kotiviinin... ihan kamalan kauan on siitä, kun menetin parhaan ystäväni Tuijan. Helmikuussa 1993. On aivan hirvittävän väärin, että kahden lapsen äiti lähtee tästä elämästä vain 34-vuotiaana. Syöpä ei kuitenkaan katso aikaa eikä paikkaa. Se vie silloin, kun on viedäkseen. Minulla on vieläkin ystävääni ikävä. Huomenna voisin laittaa käymään kotiviinin. Annan sen nimeksi Tuija.
Sä oot mun Romeo, mä oon sun Julia... Juha. Mitähän Juhalle kuuluu? Minä ja naapurikylän poika. Emme koskaan kohdanneet silloin, kun molemmat olisivat olleet vapaina. Toivoton rakkaus taitaakin olla kaikista kauneinta. Tanssilattialla kämmenen hipaisu poskella. Kaihoisa katse syvälle silmiin. Vartalo toisen vartaloa vasten. Suuret tunteet tietäen, että tämä ihminen tässä, lähelläni, ei tule koskaan olemaan minun. Ja tunne oli molemminpuolinen. Olisiko meistä voinut tulla jotain? Ehkä.
I never can say goodbye... En koskaan unohda sitä iltaa, kun puhelimeni soi. Siis se kerman värinen lankapuhelin. Ja asuin vielä Martinlaaksossa. Elettiin 1980-lukua. Kun vastasin puhelimeen, langan toisesta päästä kuului "Sari tässä moi". Meinasin pudota lattialle. Enkä voinut änkyttää muuta kuin "mistä sinä soitat?". Minulle oli joitakin vuosia sitten kerrottu, että lapsuudenystäväni oli kuollut. Ja koska ystävästäni ei mitään kuulunutkaan, ajattelin uutisen pitäneen paikkansa. Kunnes sitten eräänä iltana...
Trying to look like Gary Cooper... Tuire. Esikoiseni toinen kummitäti ja yksi tärkeimmistä ihmisistä edellisessä elämässäni. Oltiin aikoinaan melkoinen parivaljakko Helsingin yöelämässä. Voi hyvänen aika!
Dada dii dada daa... Tiina. Siinä vasta oli bilemimmi! Aivan mielettömän hauskaa seuraa tuo tyttö jostain mistä lie lakeuksilta. Silloinen työkaverini. Mikrotuen hiljainen nörttipoikakin sai huutia, kun Tiinalla oli jäänyt rakennekynnen koru näppiksen väliin. Uusi näppis kun oli halvempi kuin uusi rakennekynsi koruineen.
Un, dos, tres... Arja. Ystävä ylitse muiden. Olé!
Anna minulle armahduksesi, ole minulle Rafaelin enkeli... Kimmo. Mistähän Kimmokin tähän nyt putkahti? Ehkä siitä, että on yö ja minuun sattuu. Sinne munuaiseen. Kimmo tulee aina olemaan kaikkien hyvien ajatusteni suojeluksessa. Ilman Kimmoa minä en enää päivittäisi tätä blogia. I don´t know how but I know why I´m gonna love you till I die...
Aamu valkenee ja kipu hellittää. Minua väsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti