Hetki Kallen maailmassa

Tapasin tänään Kallen. Odottelin raitiovaunua työpaikan edessä, kun elämän kolhiman näköinen Kalle reppuineen ja muovikasseineen pörhälsi pysäkille. Hän kysyi, olisiko minulla antaa hänelle 50 senttiä. En ollut aamulla käynyt pankkiautomaatilla, mutta muistelin kolikkopussissani olevan jonkin verran kolikoita. Kaivelin kolikot pussista ja ojensin ne Kallelle, joka kiitti iloisesti.

Jäädessäni pois raitiovaunusta Kalle seisoi Opastinsillalle kulkevien ovien edessä ja kyseli ohikulkijoilta kännykkää lainaksi. Noh, Kalle ei kuulune niihin ihmisiin, joille lähimmäiset sankoin joukoin lainaavat kännyköitään. Olin Kallen jo hetkeä aikaisemmin kohdannut eikä minulla loppujen lopuksi ollut kiire minnekään, joten pysähdyin ja lupasin lainata kännykkääni.

Jäin rappusille odottamaan, kun Kalle kaiveli pusseista ja nyssäköistään paperilappua, jossa puhelinnumero oli. Kalle kertoi iloisesti elämäntarinaansa asunnottomuudestaan sekä päihdeongelmistaan ja minä kuuntelin. Näin ohikulkijoiden paheksuvat katseet, mutta en välittänyt niistä. Kulkekoon ohitse ne, joilla kiire on. Viimein Kalle löysi oikean paperilapun ja soitti veljelleen pyytääkseen toisen henkilön puhelinnumeroa. Ja sen jälkeen - luvallani - Kalle soitti tälle toiselle henkilölle. Kallen kuitenkin täytyi jäädä odottamaan vielä takaisinsoittoa ja hän kysyi, onko minulla kiire. Eihän minulla - valmiissa maailmassa - mikään kiire ollut.

Jatkoimme matkaa asemalle ja juttelimme niitä näitä puhelua odotellessa. Junia kotiin ehti jo pari mennä, kun puhelin lopulta soi. Valitettavasti Kalle ei kuitenkaan saanut autokyytiä määränpäähänsä ja bussilippuun hänellä ei ollut rahaa. Huikkasin puhelun väliin, että voin nostaa automaatilta rahaa ja antaa rahat bussilippuun.

Kun ojensin Kallelle 20 euron setelin, hän tuumasi, että seteli täytyy saada rikki, jotta voi antaa minulle takaisinrahat. Kalle oli jo ehtinyt kertoa huomisesta 34-vuotissyntymäpäivästään ja sanoin, että olkoon loppuraha hänelle syntymäpäivälahja. Näin kosteuden nousevan Kallen silmiin ja hän halasi minua kiitokseksi ja toivotti kaikkea hyvää elämääni.

Kävellessäni kohti asemalaiturille johtavia liukuportaita tunsin edelleen paikalla olleiden paheksuvat katseet selässäni. Katseet, joiden kanssa Kalle elää jokainen päivä, jokainen hetki. Olin astunut hetkeksi Kallen maailmaan eikä se maailma toivota ketään tervetulleeksi.

Ei ole mitään takeita, että Kalle näkee huomista syntymäpäiväänsä. Voi olla, että rahan antaminen Kallelle oli virhe. Jos näin ikävästi kävisi, ehkä Kallelle kuitenkin jäi hyvä muisto tästä päivästä?

Kotiin tultuani avasin viinipullon, istahdin mukavasti nojatuoliin ja tilasin pizzan. Kodin lämmöstä huolimatta Kalle maailmoineen viipyi vielä hetken ympärilläni muistuttamassa, miten tärkeää on olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että vaikeinakin aikoina elämä on kantanut.  Kiitollinen työstä, kodista ja läheisistä. Kaikista niistä ihmisistä, jotka omalta osaltaan ovat pitäneet huolen siitä, että tieni ei ole vienyt Kallen maailmaan.

Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Kuka tahansa voi päätyä Kallen maailmaan. Vaikka miten olisi varasuunnitelman varasuunnitelman varasuunnitelma. Aurinko on jo laskenut ja minä jään miettimään, mikä olisi varasuunnitelmani, jos jonain päivänä eläisin Kallen maailmassa.