Jimmy

Jimmy on poissa. Toiseksi viimeinen nelijalkaisista karvaisista lapsenlapsistani. Eilen aamulla täysin yllättäen Jimmy menehtyi. Vain 11 vuoden iässä. Nyt Jimmy on rakkaimman ystävänsä Jamien kanssa Sateenkaarisillalla. Ikävä on suuri.

(Kuva otettu ilman lupaa tyttäreni sosiaalisesta mediasta)

Jimmy ja Jamie muuttivat aikoinaan lämpimästä Meksikosta kylmään Suomeen. Muistan vielä oikein hyvin, miten olin lentokentällä vastassa. Oli tammikuu, lunta todella paljon ja pakkasta noin 28 astetta. Kun lentokentän ovet aukesivat, molemmat kissat alkoivat maukua kuin henkensä hädässä. Taksissa jo vähän rauhoittuivat.

Suomeen sopeutuminen onnistui kuitenkin oikein hyvin. Sisäkissan elämä vantaalaisessa lähiössä ei ole yhtään hullumpi. Turvallista ja ruoka tulee kuin Manulle illallinen. Nyt kumpaakaan heistä ei enää ole tässä elämässä.

Luna täyttää syksyllä 15 vuotta ja Tikru 12. Ja Stellakin 8. Päivä, jolloin heistäkin on luovuttava, on koko ajan lähempänä. Olin 13-vuotias, kun sain ensimmäisen kissani. Siitä lähtien minulla on vain hyvin lyhyitä jaksoja lukuunottamatta ollut aina lemmikkieläimiä. Ja kerta toisensa jälkeen suunnaton suru, kun eron hetki on käsillä.

Jimmy oli hieno poika. Elämänsä viimeisinä viikkoina sai olla uuden reviirinsä kuningaskin. Nautti parvekkeella auringonpaisteesta kesän helteisinä päivinä. Vähän niinkuin kotona Meksikossa. Jimmyn kuoleman jälkeen norsu on istunut rintakehäni päällä. Eilen ja tänään olen keskittynyt vain antamaan hellyyttä ja rakkautta Lunalle, Tikrulle ja Stellalle.

Pandemiatilanne jatkuu kuten ennenkin. Yksi uusi potilas tehohoidossa, mutta muuten rauhallista.