Pakkomielteistä

Tänään on ollut sellainen päivä, että pää alkaa olla ihan tyhjä ajatuksista. Iltapäivällä vedin kaksi koulutustilaisuutta ja jälkimmäisellä mietin, olinkohan kertonut erään asian jo vai kerroinko sen edelliselle ryhmälle. Päivällisen jälkeen ei tullut mieleeni mitään, mistä kirjoittaisin. Joten luin uudelleen saamiani ehdotuksia. Menneet vuosikymmenet on sikäli mielenkiintoinen aihe, että niistä voisin kirjoittaa paljonkin. Mutta vasta sitten, kun saan aikaiseksi hankkia uuden skannerin. Saan sitten skannattua vanhoja valokuviakin mukaan. 

Yksi idea kuitenkin oli minun pakkomielteeni. Ensin ajattelin, että ei minulla oikeastaan ole sellaisia. Tuumin asiaa hetken ja huomasin, että onhan niitä. Liitän tähän aiheeseen myös erilaiset pelot ja kammot. 

1. Tulipalon pelko ja pakkomielle tarkistaa sähkölaitteet

Kesällä 1991 odottelin muuttoa uuteen kotiin. Raskauteni oli viimeisellä kolmanneksellaan ja sinänsä ihan mukava kerrostalokaksio oli käymässä liian pieneksi. Edellinen asukas oli muuttamassa pois kivasta ja valoisasta rivitalokolmiosta, mutta hänkin joutui odottamaan, että asunto, johon oli muuttamassa, vapautuisi. Eräänä iltana esikoiseni oli jo nukkumassa, minulla parvekkeen ovi auki. Oli lämmin loppukesän ilta. Tunsin nenässäni palaneen hajua. Menin keittiöön varmistaakseni, etten ole jättänyt hellan levyä päälle. En ollut. Haistelin makuuhuoneen ovelta, mutta savun haju ei tullut sieltä. Olohuoneessa parveketta kohti  mennessäni haju voimistui. Menin parvekkeelle ja tunsin hajun selvästi. Missään ei kuitenkaan näkynyt mitään. 

Kun olin varmistanut, että haju ei todellakaan tullut meiltä, menin porraskäytävään. Minusta siellä haisi voimakkaammin. Soitin vastapäisen asukkaan ovikelloa ja kun naapuri avasi, kysyin, haistaako hän palaneen hajun. Ei haistanut. Asuntojemme välissä oli vielä yksi asunto, mutta tiesin tämän naapurini olevan kesälomareissulla toisella puolella Suomea. Menin takaisin kotiin ja ajattelin, että raskaushormonini olivat vain tehneet minulle tepposet. Haistoin harhoja. 

En kuitenkaan päässyt eroon ajatuksesta, että jossain ihan oikeasti palaa. Kotiini palattuani menin uudelleen parvekkeelle ja kurkistin kaiteen yli kummallekin sivulle. Ja silloin näin hyvin haaleaa harmaata utua tulevan naapurin parvekkeelta. Sen naapurin, joka oli lomareissulla. Menin uudelleen porraskäytävään, raotin naapurin postiluukkua ja haistoin. Kyllä! Olin aivan varma, että asunnossa palaa. Soitin monta kertaa ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Juoksin kotiin ja soitin hälytyskeskukseen. Sain ohjeet mennä avaamaan ulko-oven (porraskäytävien ovi oli jo siihen aikaan illasta lukossa) ja ohjaamaan palokunnan oikeaan paikkaan, kunhan ensin menen vielä soittamaan naapurin ovikelloa. 

Puhelun jälkeen herätin tyttäreni ja käskin pistää nopeasti kengät jalkaan. Sanoin tytölle, että menee nopeasti pihalle odottamaan, minä tulen hetken päästä. Soitin monta kertaa naapurin ovikelloa, kunnes kuulin paloauton sireenin lähestyvän pihaan. Juoksin raput alas ovelle ja kerroin palomiehille, mikä asunto palaa. Siirryin tyttäreni kanssa kauemmas ja siinä vaiheessa muitakin naapureita alkoi tulla pihalle katsomaan, mitä tapahtuu. Viereisessä portaassa asuvan pariskunnan rouva otti tyttäreni mukaansa ja vei heille, jotta tyttö pääsi jatkamaan uniaan. 

Lomareissulla olleen naapurini miesystävä oli jäänyt kaupunkiin, käynyt viettämässä kesäiltaa baarissa ja sammunut tupakka suussa. Kun palomiehet saapuivat asuntoon, sänky oli ollut jo tulessa. Palomiehet kertoivat, että tarkan nenäni ansiosta mies pelastui. Jos olisin odottanut 10-15 minuuttia kauemmin, olisi ollut miehen kannalta jo liian myöhäistä. Pääsin tuolloin Ilta-Sanomiinkin tarkan nenäni kanssa. 

Tuon tapahtuman jälkeen olen ollut pakkomielteinen tulen ja sähkölaitteiden kanssa. Ennenkuin lähden kotoa, tarkistan moneen kertaan, että kahvinkeitin ei ole päällä, hellan levyt eivät ole päällä jne. En mene nukkumaan enkä käy edes viemässä roskia ulos, jos pesukone tai tiskikone on päällä. Kesäisin, kun grillaan pihalla, varmistan aina, että minulla on nopeasti saatavilla sammutusvälineet, jos grillistä lentäisi kekäle maahan. 

2. Avaimet

Pakkomielle varmistaa moneen kertaan, että kotiavaimet ovat mukana ulos lähtiessäni on oikeastaan järjetön. Siskoni asuu vastapäisessä talossa ja vanhempani viereisessä. Molemmilla on vara-avaimeni. Kun laitan avaimet taskuuni, kokeilen muita vaatteita pukiessani, että avaimet on varmasti taskussa. Vielä siinäkin vaiheessa, kun olen tuulikaapissa, tarkistan, että avaimet on mukana. Ja kun avaan ulko-oven, nostan vielä avaimet taskusta ja tarkistan, että ne on varmasti kotiavaimet eikä esimerkiksi varaston avaimet. Vasta sen jälkeen suljen ulko-oven.

3. Lentäminen ja lentopelko

Olen ollut elämäni aikana monta kertaa lentokoneessa. Siitä huolimatta pelkään lentämistä. Ennen lähtöä pelko on niin voimakas, että en meinaa saada hengitettyä ja oksettaa. Lentopelkoni ei liity vain omaan lentämiseeni vaan myös läheisteni lentoihin. Kun joku läheiseni lähtee matkalle, haluan aina tietää lennon numeron. Seuraan lentoa niin lentoasemien lähtevät/saapuvat -sivuilta kuin koneen ollessa ilmassa Flightradar24 -sivuston kautta. En oikeastaan voi poistua tietokoneen äärestä, jos läheiseni on lennolla. Olen joskus valvonut koko yön seuratessani lentoa. Vasta, kun näen sekä Flightradar24:stä että lentoaseman sivuilta koneen turvallisesti laskeutuneen, voin poistua tietokoneen äärestä ja tehdä jotain muuta. 

4. Ötökät, kastemadot  ja luonnossa olevat materiaalit

Tämä pakkomielle liittyy vahvasti uskooni ja elämänkatsomukseeni. En yksinkertaisesti voi astua kastemadon, muurahaisen, koppakuoriaisen tai muunkaan ötökän päälle. Kerran naapurini nauroi makeasti, kun tulin kottikärryjen kanssa pihatietä pitkin ja yhtäkkiä tein kottikärryjen kanssa nopean käännöksen tien sivuun ja suoraan siskoni kukkapenkkiin. Muurahainen oli vähällä jäädä kottikärryn pyörän alle!!! 

Joskus asunnossani on joku ötökkä. Esimerkiksi pitkäjalkainen hämähäkki. En voi tappaa hämähäkkiä ja niitä on heiveröisten raajojensa vuoksi vaikea saada pyydystettyä vahingoittamatta ja vietyä takaisin ulos. Joten annan niiden olla. Sitäpaitsi hämähäkkien suhteen olen taikauskoinen. Mummuni aikoinaan sanoi, että jos tappaa hämähäkin, äiti kuolee. Ilmankos äitini täyttää ensi kesänä jo 94 vuotta. En ole tappanut elämäni aikana ensimmäistäkään hämähäkkiä. Asuntooni sisälle tuleville ötököille annan myös nimet ja juttelen niille. Vain ampiaiset, mehiläiset ja muut pistävät hyönteiset pyydystän varovasti ja vien ulos tai yritän muulla tavalla saada huidottua pörriäisen ikkunasta ulos. Tämä siksi, että en halua kissan tai koiran nappaavan pistävää pörriäistä suuhunsa, jolloin hyönteinen voisi pistää lemmikkiäni suuhun ja aiheuttaa mahdollisesti pahankin allergisen reaktion. 

5. Korkaeanpaikan kammo

En enää muista, milloin aloin pelätä korkeita paikkoja. Lapsena tätä kammoa ei vielä ollut. Linnamäen huvipuistossa oli vain hauskaa olla Maailmanpyörässä ja katsella korkeuksista Helsingin kattoja. Elämässäni ei ole tapahtunut mitään, mikä selittäisi korkeanpaikan kammoni. Lapsuuteni asuin kerrostalon neljännessä kerroksessa eikä minulla ollut mitään ongelmaa kurkkia parvekkeen kaiteen yli. Jossain vaiheessa aikuisena huomasin, että minua alkaa huimata ja pyörryttää korkealla. En pystyisi enää asumaan edes kolmannessa kerroksessa. Jos asuisin viidennessä kerroksessa, en pystyisi pesemään asuntoni ikkunoita. Ja sitä korkeammalla en pystyisi edes sisällä mennä metriä lähemmäs ikkunaa. 

6. Tukehtumisen pelko

Tälle pelolleni on selkeä syy sekä tarkka päivämäärä, milloin se alkoi: 16.12.2012. Olen kirjoittanut alkuvuodesta 2013 blogiini useampiakin kertoja joulukuussa 2012 saamastani hengenvaarallisesta sairaskohtauksesta. Korkean verenpaineeni vuoksi ensin vasen munuaisvaltimoni alkoi tihkuttaa verta ja sunnuntaina 16. joulukuuta valtimoon muodostunut pullistuma puhkesi aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon. Häilyin tuollon tajunnan rajamailla, mutta muistan sen kammottavan tunteen, kun en saanutkaan hengitettyä. Myöhemmin minulle selvisi, että kun elimistöni ja sisäelimeni olivat alkaneet pettää, keuhkoni olivat alkaneet täyttyä omilla kudosnesteilläni. Keuhkoistani oli jouduttu poistamaan ylimääräistä nestettä nk pleurapunktiolla eli selän puolelta työnnetään pitkä neula keuhkoihin ja isolla ruiskulla imetään nestettä pois. 

Covid-19 vaikeassa muodossa yksi oire on samankaltainen. Ja tämä on suurin syy, miksi olen ollut niin tarkka ja varovainen. En halua saada tartuntaa enkä kokeilla, sairastaisinko taudin lievän vai vaikean muodon. En halua koskaan enää kokea, miltä tuntuu, kun keuhkot alkavat täyttyä omilla kudosnesteillä. 

Löytyihän siis jonkin verran pakkomielteitä. Tässä vielä päivän pandemiatilasto.