Spitaalikesä

Facebookissa uutisvirtaani tuli äsken kuva, jossa kuvattiin lapsettoman sinkun ja perheellisen paluuta maanantaiaamuna töihin. Lapseton sinkku totesi "Taas täällä..zzzz" ja perheellinen "Huomenta! Ihanaa olla täällä taas." Kuvasta tuli mieleeni kesä miltei neljännesvuosisadan takaa, kun päätin olla hyvä äiti ja kerrankin pitää viiden viikon kesäloman. Kerrankin viisi viikkoa lomalla lasten kanssa. Yhteistä tekemistä, yhteisiä hetkiä aurinkoisella pihalla jne.

Ei mennyt kuten olin suunnitellut. Esikoisellani on synnynnäinen vamma, häneltä puuttuu toinen yläraaja kokonaan. 5 vuotta nuorempi esikouluikäinen pikkuveli osasi olla todella ärsyttävä. Meni ilman lupaa isosiskonsa huoneeseen. Häiritsi isosiskonsa olemista ystävänsä kanssa. Eräänä päivänä olin keittiössä laittamassa ruokaa, kun kuopus polleana tuli yläkerrasta alas keittiöön ja kysyi: "Onko  muka olemassa sellaista tarttuvaa tautia, jossa lähtee käsi tai nenä irti?" Vastasin, että kyllä vain on: spitaali. 

Siitä alkoi meidän spitaalikesä. Vastaukseni kuultuaan poika parahti ja juoksi suoraan vessaan pesemään kynsiharjalla käsiään. Ja sen jälkeen mikään ei sujunut. Kuopus ei voinut syödä samaan aikaan ruokapöydässä "spitaalisen" isosiskonsa kanssa. Takapihalla olevaan altaaseen piti vaihtaa vesi ennenkuin poika suostui menemään sinne siskonsa jälkeen. Huushollin kaikki käsipyyhkeet lensivät likapyykkilaatikkoon yhden käytön jälkeen. Suihkussa ei voinut käydä ennenkuin olin pessyt koko kylpyyhuoneen. Mitään perheen yhteistä ei voinut edes suunnitella, saati sitten toteuttaa. Ei auttanut, vaikka miten vakuutin, että isosiskolla EI OLE spitaalia. Kolmannen lomaviikon jälkeen kaipasin jo töihin. 

Tytär kuitenkin saavutti tavoitteensa: pikkuveli ei tullut enää hänen huoneeseensa häiritsemään. Ei olisi takuulla mennyt, vaikka joku olisi maksanut 1000 markkaa. Loma loppui, tilanne rauhoittui ja arki oli jo palaamassa, kun kuulin tyttäreni kysyvän pikkuveljeltään "Tiedätkö, mikä on ebola?" Silloin juoksin yläkertaan niin lujaa kuin pääsin ja sanoin, että "NYT RIITTÄÄ!!". Spitaalikesän jälkeen ei tarvittu mitään ebolasyksyä. Ja myös sairaanhoito-opiston aikainen tartuntatautiopin oppikirjanikin päätyi kirjahyllyn ylimmälle hyllylle. 

Monta kertaa ollaan vuosien saatossa muisteltu sitä aikaa ja naurettu ääneen. Mutta spitaalikesänä minua ei naurattanut yhtään. 

Tein eilen Facebookissa seinälleni päivityksen. missä kerroin jokaisen olevan itse vastuussa siitä, saako koronatartunnan vai ei. Provosoiva kommenttini sai osan ihmisistä takajaloilleen. Hyvä niin. Jos sain edes osan Facebook-kavereistani ymmärtämään, mitä hallituksen valitsema hybridistragia ihan oikeasti tarkoittaa, minua ei haittaa, vaikka kukaan heistä ei enää koskaan haluaisi olla kanssani tekemisissä. Kunhan edes yksi heistä välttyisi saamasta tartuntaa. 

Viestin tuoja ammutaan ensimmäisenä. Varsinkin, jos tuo ikävän viestin.Valitettavan moni kuvittelee, että hybridistrategian tavoite olisi suojata heitä saamasta tartuntaa. Joskus sydämeeni sattuu kun näen ulkona vanhuksen rollaattorinsa kanssa. Ja jokin kangas- tai keinokuitulärpäke nenänsä ja suunsa edessä. Luottamassa lärpäkkeeseen kuin Jeesukseen. Talismaaneille on toki aikansa ja paikkansa. Onhan minullakin edesmenneen koirani kynsi pienessä rasiassa ja kannan tarpeen mukaan rasiaa talismaanina mukanani. Ei talismaani kuitenkaan estä minua jäämästä suojatiellä auton alle tai saamasta sydänkohtausta. 

Olen iloinen siitä, että minulle kaikista tärkeimpiin ja rakkaimpiin ihmisiin minulla on ollut jonkinlaista auktoriteettiä. Taas kerran totean, että ei mennyt sairaanhoitajaopinnot hukkaankaan. Tunnen pientä surua siitä, että osa kavereistani ei halua edes kuunnella minua. Ei haittaa, jos eivät koskaan enää halua olla kanssani tekemisissä. Jokaisella on oikeus valita seuransa. Ja oikeus olla noudattamatta järkeviä ja tieteellisesti todistettuihin faktoihin perustuvia ohjeita.