Olen syntynyt vuonna 1961. Jälleenrakennuksen kulta-aikana. Silti minun lapsuuttani varjosti vaiettu ja varjottu suru. Radiosta soi sotien aikainen musiikki. Osasin alle kouluikäisenä ulkoa varmasti kaikkien niiden laulujen sanat. Ja osaan vieläkin... "Taistoihin tiemme kun toi, missä luotien laulu vain soi, emme tienneet kun läksimme silloin, kuka joskus palata voi."
Vietin lapsuuteni kesät Keski-Suomessa Haapamäellä ja siihen aikaan käytiin usein hautausmaalla. Muistan kesäisen auringon, kullankeltaisen hautausmaan hiekan, mäntyjen ruosteen ruskeat rungot ja sankarihautojen hiljaiset rivit. Aikuiset, jotka niiden hautojen ohi kulkiessaan pyyhkivät silmäkulmiaan.
Ei meille lapsille sodasta kerrottu. Ei menetyksistä eikä surusta. Eikä kuulunutkaan kertoa. Mutta kyllä me vaistottiin aikuisten suru ja tuska. Erityisesti se sanaton suru. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, miksi kovin monen miehen lauantaihin kuului silloin viinapullo. Pitkäripainen oli sodasta palanneen ainoa traumaterapeutti.
Nyt, kun oma poikani on aikuinen, sotavuosien ajatteleminen tekee entistäkin kipeämpää. Tuollaisia nuoria, elämäniloisia miehiä he olivat. Täynnä tulevaisuudensuunnitelmia. Ja sitten tuli käsky eikä mikään sen jälkeen ollut entisellään.
"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
Muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
Himmetä ei muistot koskaan saa! "
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti