Tänä aamuna nukuin pommiin. Ja se ei ole hyvä merkki. Tunsin heti aamusta, miten jokin ikävä puristi kurkussani. Se tunne siirtyi keuhkoputkia pitkin keuhkoihin ja teki hengittämisestä vaikeaa. Kuin salama kirkkaalta taivaalta tunsin taas tukehtumisen tunteen ja äkkikuoleman pelon. Että kaikki loppuu nyt ja tähän, vaikka joulukuusikin on vielä pihalla kallellaan ja tomaatin taimet istuttamatta ruukkuihin.
Kaikesta kokemastani huolimatta - tai ehkä juuri siksi - en pelkää kuolemaa. Minun Kuolemani on ulkoisesti kuin Taru sormusten herrasta -elokuvan Klonkku. Pieni, ruipeloinen, ruma ja vähän säälittäväkin olento. Mutta elokuvasta poiketen ystävällinen, lohduttava ja pelastava. Ystävä. Tiedän, sillä olen hänet jo kertaalleen tavannut.
Minä pelkään äkkikuolemaa. Sitä, etten ehdi sanoa viimeisiä sanoja. Etten ehdi kertoa isälleni, miten kauniilta orvokit hänen pihassaan näyttävät. Etten ehdi pitää äitiäni kädestä ja kysyä, miltä Ridge Forresterin lähtö sarjasta on tuntunut. Etten ehdi kertoa siskolleni tulevani aina kuiskimaan tuulena hänen mökkirannassaan. Etten ehdi kertoa lapsilleni, miten ylpeä heistä olen. Etten ehdi valmistautua.
Elin 51 vuotta tietämättä, että minulla oli munuaisvaltimossa pullistuma. Verisuonen seinämässä tavallista hauraampi kohta. Kohta, joka ei kestänyt loputonta verenpaineen nousua. Mitä kaikkea muuta sisälläni on, mistä en tiedä? Kun ajattelen asiaa, tunnen, miten kolesteroli verisuonissani myllää ja valmistelee sydäninfarktiani. Aivoissani aikapommi tikittää vain odottaen halvausta. Ahdistaa ja pelottaa.
Kävin lounastauolla lähikaupassa sekä paikallisessa hakemassa ruokaa. Odottaessani lounaslistan aurajuustoleikettäni tunsin, miten päivieni lukumäärä väheni entisestään. Tunsin itseni itsetuhoiseksi leikettäni odotellessani. Tätä ja juuri tätä minun ei ainakaan pitäisi nyt syödä.
YLE esittää jo kuvausvaiheessakin kohua herättänyttä dokumenttisarjaa Viimeiset sanani. Kuusiosainen sarja, josta ensimmäinen jakso esitettiin 17.4. Nähtävissä myös YLEn Areenassa. Kuka saa puhua kuolemasta? Katsoin ensimmäisen jakson ja aion katsoa loputkin.
Luonto tuntee tuskaa kanssani. Tuulee rajusti ja hämärtää. Aurinko pyyhkii kyyneleitään harmaaseen pilviverhoon. Yläilmoihin kurkottelevat, tuulessa taipuvat männynrungot tuovat minulle kuitenkin viestiä jumalilta ja esi-vanhemmilta: ei vielä ole aika, ei tänään. Ja se lohduttaa. Kippaan puolet lounaastani biojäteroskikseen ja otan päärynän.
Asfaltinharmaa utu alkaa valua takaisin lattialle. Hiljaa, hyvin hiljaa se liukuu sängyn alle ja sieltä ilmanvaihtokanavaan. Keuhkoni vetävät jälleen ilmaa kuin vastasyntyneellä ja pelkoni painuu takaisin sinne mistä se tulikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti