Anita Wangel

Nyt se sitten iski minuunkin! Nimittäin Anita Wangel -kuume. Tuon 1970-luvulla tunnetuksi tulleen suunnittelijan peltipurkit ovat löytäneet tiensä kotiini. Enkä voi ymmärtää, miksi olen joskus typeryyttäni luopunut Wangelin purkeista. Kaiketi ne eivät 70-luvun jälkeen olleet kovin muodikkaita, mutta nyt niistä saa maksaa jo maltaita. Siskollani saattaa olla jokunen purkki mökillä, joten täytyypä hieroa kauppoja hänen kanssaan.

Mutta aloitetaanpa ensin muista kirppistelyistä. Laulussa sanotaan "..oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.." ja minulla se nyt tuntuu olevan. Harva se päivä postista tulee paketti, jonka avaan innokkaana kuin lapsi joululahjaansa. Toisen romu on toisen aarre ja minä olen löytänyt lautan aarresaarelle.

Tämän viikon kirppistelyjen ja huutokauppojen saaliina on keittiöön vihreä retrohenkinen pöytäliina, syntymävuoteni eli vuoden 1961 almanakka, kullanväriset vanhat sakset, viisi lusikkaa sekä sähköurkujen alkeiskurssi. Sain juuri tuollaiset sähköurut 70-luvulla, mutta en koskaan opetellut soittamaan niitä. Tyttäreni sen sijaan soitti ja kun hän muutti omaan asuntoon, koitin ehdottaa urkujen ottamista mukaan. Iso rotisko ei kuitenkaan mahtunut, joten sähköurut jäivät minulle. Nytpä voin sitten vaikkapa eläkkeellä opetella soittamaan niitä.

Peltipurkkikokoelmani saa jatkoa, sillä tarvitsin purkkeja myös teetä varten. Ostan pääasiassa irtoteetä ja se säilyy paperipussia paremmin purkissa.

Löysin myös ihanan retroisen leipälaatikon ja näkkileivällekin oman purkkinsa. Ja Fazerin kannettava pupupurkki eväitä varten, kun jossain vaiheessa on alettava jälleen käydä toimistollakin.

Ja sitten päästäänkin niihin Anita Wangeleihin. Olin eilen Myyrmannin jätteidenlajittelupisteessä, kun puhelimeni soi. Minulle oltiin tuomassa kotiovelle pakettia, mutta kukaan ei ollut kotona. Olin juuri käynyt postissa hakemassa paketteja ja autottomana minun täytyi avata paketit jo Myyrmannissa ja ottaa vain tavarat niistä kassiin.

Arvasin, mistä paketista oli kysymys. Ja mietin hetken, uskaltaako sitä jättää pihaan. Kyse oli kuitenkin aika arvokkaasta toimituksesta ja jos joku paketin pihastani pihistäisi, kiukku ja pettymys olisi suunnaton. Rappusillani on kuitenkin usein ollut pahvilaatikoita. Tyhjiä sellaisia, jotka ovat odottaneet roskikseen vientiä. Taloyhtiön väki tuskin pakettiani pihistäisi ja satunnaiset ohikulkijat eivät ehkä asiaan edes reagoisi. Joten sanoin soittajalle, että jättää paketin portailleni. Enkä ole varmaan koskaan aiemmin kipittänyt niin lujaa bussipysäkille ja pysäkiltä kotiin kuin eilen.

Kun pääsin kotiin, aarteeni odotti kiltisti rappusilla. Saatoin huokaista helpotuksesta. Anita Wangelit ja muut purkit olivat tulleet ehjinä perille.

Wangeleiden googlettaminen on johtanut uusiin blogeihin. Tai siis minulle uusiin. Yksi niistä on 70-luvulta, päivää! -blogi. Nimestäkin voi jo päätellä, mistä blogi kertoo. Wangelin leipälaatikon kautta löysin Apinalandia -blogin, jossa neljän lapsen äiti kertoo elämästään 70-luvun talossa. Och ny vi kan vara jätte lyckliga att vi måste studera svenska. Marie skriver hennes Huset på Lövås -blog.

Illalla kävin vielä siskoni kanssa Myyrmannissa ja hain postista kaksi pakettia. Toisessa oli Anita Wangelin keltainen purkki ja tätä purkkia ostaessani en ollut lainkaan varma, menisivätkö rahani kankkulan kaivoon. Ruotsi ei nimittäin suju minulta mitenkään hyvin ja olin ostoa tehdessäni hieman epävarma. Ilmeisesti tilinumeron olin ainakin laittanut oikein ja purkki siis saapui naapurimaasta perille. Toisessa paketissa oli 6 kappaletta englantilaisia lautasia.