Lisää pakanuudestani

Tärkein asia, mitä uskoni minulle antaa, on sisäinen mielenrauha. Yhdistelmä muinaissuomalaisia jumalia ja muita henkiolentoja, läheinen suhde luontoon ja luonnonvaraisiin eläimiin, usko jälleensyntymiseen, voimaeläimet sekä yhteys edesmenneisiin tuovat tunteen, että olen osa jotain paljon suurempaa. Jotain, mikä ei ole vain tässä elämässä vaan jatkuu aikojen alusta aikojen loppuun.

Pihallani majailee usein luonnonvaraisia eläimiä. Kun olin lapsi, oravat kiipesivät ulkoseinää pitkin kerrostalon neljänteen kerrokseen ja tömistivät peltistä ikkunalautaa, jos ikkuna oli kiinni. Juuri muutama päivä sitten pieni orava teki samaa makuuhuoneeni ikkunalla, mutta koska minulla on nykyisin kaksi kissaa ja koira, en tietenkään voinut päästää oravaa sisälle. Kävin takapihalla ruokkimassa oravan.

Olen sekasyöjä, mutta silti minusta eläimen saa tappaa vain ravinnokseen. Rehellisesti sanottuna jos joutuisin itse tappamaan, olisin kasvissyöjä. Tämä suhtautumiseni eläimiin aiheuttaa joskus hankalia tilanteitakin, kun esimerkiksi kärpänen, ampiainen, perhonen tai muurahainen tulee asuntooni sisälle. Tunkeutuja on saatava nopeasti ulos ennenkuin kissat tai koira tekee siitä selvää. Ulkona saatan jutella pikkulinnuille, muurahaisille, koppakuoriaisille ja kastemadoille. Ja olen myös erittäin tarkka, että en vain astu kenenkään päälle.

Vuosia sitten kävin hiljentymässä ja uhraamassa pyhällä paikallani. Valitettavasti paikkaa ei enää ole, koska se jäi uuden asuinalueen alle. Edellisen koirani Hillan kanssa kävimme täydenkuun aikaan ulvomassa öisin kuuta läheisellä lammella. Lammen sillä puolella, missä ei ole asutusta. Hillan kuoleman jälkeen kävin vielä kerran Hillan kanssa pyhällä paikallani. Hilla oli silloin kassissani tuhkauurnassa. Viimeisen kerran kävin siellä tyttäreni koiran Mangon kanssa, josta kirjoitinkin blogiini huhtikuussa 2013 "Paluu pyhälle paikalle".

Skannerini on rikki, joten joudun suurentelemaan vain vanhoja koneellani olevia kuvia. Pitäisi varmaan ostaa uusi skanneri, jotta saisi taas paperikuvista skannattua kunnollisia.

Nykyisin käyn hiljentymässä joko lammen rannalla tai  hiljennyn ihan vain kotona. Minulla on makuuhuoneessani pöytä, jonka ääressä voin hiljentyä. Kuva on vanha, nykyisin siinä on myös Hillan tuhkauurna ja muitakin itselleni tärkeitä esineitä.

Olen tehnyt joskus myös henkimatkoja aliseen, mutta viime vuosina ne ovat jääneet. Viimeisen henkimatkani tein niinikään huhtikuussa 2013 ja siitä kerroin blogissani otsikolla "Portinvartija". Ystäväni, jonka matkalla olin portinvartijana, teki aikoinaan minulle tämän linkin takaa löytyvän shamaanirummun.

Siinä missä kristityt turvautuvat Jumalaansa ja Jeesukseen, minä en aina turvaa omiin jumaliini vaan voimaeläimiini. Kun ensimmäisen kerran palasin työmatkalta Floridasta - pelkään siis kuollakseni lentämistä - Miamin lentokentältä koneen noustessa aurinko oli verenpunainen. Kun kone nousi ilmaan, tunsin näkymättömän kotkan siivet koneen vierellä. Kotka lensi mukanani Eurooppaan asti, jossa vastassa olikin jo tuttu ja turvallinen susi.

Kun sain kuulla tuosta työmatkasta, olin kauhuissani. Ensinnäkään minulla ei ollut mitään intoa lähteä Yhdysvaltoihin ja toiseksi kammotti ajatus Atlantin ylityksestä lentäen. Koska olimme työkaverini kanssa päättäneen viettää myös viikon verran lomaa kansainvälisen konferenssin yhteydessä, ennen matkaa etsin Googlesta jotain paikkoja tai tapahtumia, joissa voisimme käydä. Osuin American Indian Association -yhdistyksen sivuille ja sieltä löytyneeseen sähköpostiosoitteeseen laitoin viestiä. Kerroin, milloin olemme tulossa ja minne sekä kyselin, mitä nähtävää alueella olisi alkuperäiskansasta kiinnostuneelle. Jo seuraavana päivänä sain vastauksen sekä Valkoisen Suden (White Wolf) yhteystiedot. Laitoin sähköpostia Valkoiselle Sudelle ja hän kutsuikin minut ja työkaverini vieraakseen Powwowiin, joka järjestettiin reservaatissa Floridan Fort Piercessä

Vielä Miamin lentokentällä ynseiden rajavartijoiden kuulustelussa olin täysin valmis palaamaan välittömästi  takaisin Suomeen, mutta seuraava päivä reservaatissa muutti kaiken. Jätin sydämeni Floridaan. Seuraavana vuonna oli aivan pakko päästä uudelleen. Kävin Floridassa neljä kertaa, viimeisen kerran vuonna 2014. Yhdysvallat ei nyt enää houkuttele. En kokisi oloani siellä enää turvalliseksi. Kotkasta huolimatta. Ehkä jonain päivänä vielä, toivottavasti. Viimeisestä matkastani Floridaan - tosin toisen työkaverin kanssa - löytyy blogistani maaliskuussa 2014. Ihan mielettömän hauska reissu sekin, vaikka ei millään tavalla liittynyt omaan uskooni eikä uskomuksiini.

Minunkin uskooni liittyy erilaisia juhlapäiviä. Tärkein niistä minulle on kekri. Kekri ei ole varsinaisesti sadonkorjuujuhla vaan satokauden päättymisen juhla. Uuden vuoden juhla. "Kell' ei kekriä, sill' ei joulua" Suvussani kulkenut sanonta. Tarkoitti sitä, että jos ei ollut kekriin mennessä säilönyt kaikkea talven varalle, ei joulupöydässäkään ollut mitään.

Kekriin liittyy myös erittäin tärkeä asia eli vainajahenkien kutsuminen mukaan. Tästä kirjoitin blogissani otsikolla Pillilupia marraskuussa 2014. Olen tietääkseni sukuni viimeinen, joka vielä järjestää kekripäivällisiä. Vaikka kekrin alkuperäinen ajankohta on ollut alueellinen ja varsin häilyvä, meidän suvussa se asettui pyhäinpäivän ajankohtaan. Ja ne, jotka olivat kristittyjä, viettivät pyhäinpäivää. Vanhan kekrin osuus jäi pelkkiin päivällispöydän tarjottaviin.

Aikoinaan minulle oli tärkeää, että lapseni ovat kekrinä luonani. Joulu, joka muuten on ollut meillä yhteinen sukujuhla, ei ollut tässä suhteessa minulle niin tärkeä. Jouluksi sai lähteä vaikka toiselle puolelle maapalloa, mutta ei kekriksi. Kunnes sitten tuli sekin päivä, jolloin tyttäreni oli ulkomailla töissä kekrin aikaan. Kekrinä 2018. Kirjoitin sen vuoden kekristä vasta tammikuussa 2019 päivityksessäni "Juhlat on juhlittu". Tuolloin vietin kekriä  kahdestaan  ja päivää myöhemmin meksikolaisen miniäni kanssa.

Kekriin kuuluu niin paljon asioita, että kirjoitan niistä lisää kekrinä. Ja olisi tästä eklektisestä pakanuudestanikin vielä paljon kerrottavaa. Muutaman kuvan voimaeläimiini liittyvistä esineistä laitan vielä tähän päivitykseen. Pahoittelen kuvien epätarkkuutta, vaikka eivät minun kuvani muutenkaan mitään ammattilaistasoa ole.

(Yllä olevassa kuvassa alhaalla vasemmalla on hyvän ystäväni minulle maalaama taulu, jossa kotka saattaa minut valtameren ylitse ja susi on vastaanottamassa Euroopan puolella. Sama ystävä, joka teki minulle shamaanirummun)

Ja sitten vielä pandemiatilanne.