Iltalenkillä Stellan kanssa tapasin siskoni pihassa. Hän lupasi hakea minulle ensi viikolla puutarhaliikkeestä orvokkeja. En viitsi laittaa pihaani vielä muita kasveja, koska ensi viikoksikin on luvattu kylmää. Perjantain Citymarketin tilaukseen laitoin vihannesoaston tuoreyrttejä ja aion laittaa ne ruukkuihin. Kasvihuoneiden kasaaminen tulee myös olemaan viikonlopun suunnitelmissa.
Monessa asiassa tuntuu, että elän jonkinlaista pysähtyneisyyden aikaa. Kaikki päivät ovat samanlaisia. Pientä piristystä oli kaksi päivää, jolloin saatoin viettää aikaa siskoni kanssa. Nyt sekin on taas pitkäksi aikaa ohi. Välillä tuntuu kuin olisin jumissa työtuolissani. Samanlainen tunne kuin silloin, kun polviini laitettiin tekonivelet. Pää suunnitteli jo sataa asiaa, mutta ei pystynyt liikkumaan. Rajoituksia aletaan poistaa, mutta minä istun kotona. Elämä ympärilläni palaa vähitellen normaaliksi, mutta ei minulla.
Vaikka valitankin tätä "vankeuttani", en silti ole halukas luopumaankaan siitä. Pidän itseäni onnekkaana ja etuoikeutettuna, koska minulla on mahdollisuus olla pandemian aikanakin läsnä vanhempieni elämässä. Enkä kyllä itsekään halua sairastua. Tulisi nyt jo kesä ja lämpimät ilmat. Pääsisi pihalle istumaan ja grillaamaan.
Juuri nyt katselen makuuhuoneen ikkunasta pieneen metsikköön. Ihmettelin hetken, mikä siellä liikkuu. Suloinen jänis istuu kuusen juurella vain noin 5 metrin päässä pihastani ja pesee tyytyväisenä korviaan. Varmaan nauraa ihmiselle, joka on suljettu sisätiloihin.
Tänään en jaksanut kokkailla mitään vaan tilasin Pizza Drivestä hampurilaisaterian. Nyt onkin vatsa niin täynnä, että ei jaksaisi mennä edes sängyn päälle masunsa viereen makaamaan.
Pandemiatilasto ei poikkea aiemmista päivistä. Odotan päivää, kun kahteen viikkoon ei ole löytynyt yhtään uutta tartuntaa eikä tehohoidossa ole enää yhtään Covid-19 -potilasta. En kuitenkaan aio pidätellä henkeä odotellessani. Ehkä elokuussa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti