Onko kuolema kaikista pahin asia?

Hengissä selviäminen on lahja, josta saa olla ikuisesti kiitollinen. Kiitollinen kaikille niille, jotka tekivät parhaansa. Kiitollinen elämälle, kohtalolle, jumalille tai esivanhemmille...mihin nyt kukakin uskookaan. Kamppailu hengissä selviämisestä ei kuitenkaan - ainakaan minun mielestäni - ole asia, jota toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Saati sitten itselleen. Eikä varsinkaan vähätellen ja naureskellen.

Kuinka moni oikeasti tietää, miltä tuntuu, kun keuhkot alkavat vähitellen täyttyä omista kudosnesteistä? Sanotaan, että hukkumiskuolema on kaikista armollisin ja niin se varmasti onkin. Muutamassa minuutissa ohi. Hetken hallusinaatiot hapenpuutteesta ja kaikki on ohi. Mutta entä, kun "hukut" 30 minuuttia, tunnin, 10 tuntia tai vuorokauden tai pari? Miltä se sitten ihan oikeasti tuntuu? Minä tiedän, koska olen jo kokenut sen. Tuntuu siltä, kuin norsu istuisi rintakehäsi päällä. Haukot henkeäsi etkä pysty kunnolla puhumaan. Sinulle tarjotaan paperipussia, koska oletetaan sinun vain hyperventiloivan. Paperipussiin hengittämisessä on tuossa tilanteessa se hyvä puoli, että taju lähtee. Hetkeksi. Kun palaa tajuihinsa, kaikki alkaa uudelleen. Et edelleenkään pysty kunnolla hengittämään. Se aiheuttaa kauhua ja paniikkia.  Hapenpuute taas aiheuttaa hallusinaatioita.

Eikä kukaan voi tehdä mitään hvyäksesi ennenkuin joku tajuaa, että keuhkosi mahdollisesti alkavatkin täyttyä nesteestä. Sinut viedään röntgeniin kuvattavaksi. Sekin vie aikaa. Vie aikaa, että radiologi katsoo kuvat ja antaa lausunnon, Koko sen ajan olet kuin kala kuivalla maalla henkeä haukkoen. Ja kun lopulta vastaus tulee, sinulle laitetaan pitkä ja paksu neula kyljestä keuhkoon ja imetään nk recordiruiskulla eli 100 ml ruiskulla keuhkoissasi olevaa nestettä pois.

Entä miltä tuntuu, kun sisäelimet alkavat pettää? Kun turpoaa kuin ilmapallo munuaisten taistellessa olemassaoloastaan? Kun et pysty edes liikuttamaan niitä nakkeja, joita sormiksi kutsutaan? Kun sinulle laitetaan painehanskat yläraajoihin ja alaraajasi kiedotaan kipua aiheuttaviin painesiteisiin? Ja vain makaat paikoillasi pystymättä edes kääntämään kylkeäsi? Makaat vain paikoillasi peloissasi, kauhuissasi ja kivuissasi erilaisten letkujen, piuhojen ja valvontalaitteiden ympäröimänä pystymättä vaikuttamaan yhtään mihinkään yhtään millään tavalla?

Entä miltä tuntuu, kun molemmat käsivartesi ovat sinisenkirjavat ja kipeät kymmenistä mustelmista? Kun kaikista suonistasi on jo otettu niin paljon verinäytteitä, ettei sopivaa kohtaa enää oikein löydy? Ja silti pitää ottaa verinäytteitä tunnin välein? Rusikoida suoniasi, koska näytteet on pakko ottaa? Ja niihin samoihin suoniin pitää laittaa uudestaan kanyylit, kun edellisistä alkaa valua antibiootit ja muut tipassa olevat nesteet kudoksiin? Tai kun vatsasi on kuin pakanamaan kartta ja kipeä vatsanahkasi alle pistetyistä verenohennuslääkkeistä?

Ei, se ei ole mikään huvipuistoreissu. Se ei ole edes mikään hammaskivenpoisto. Kuolema ei ole pahin asia vaan taistelu kuolemaa vastaan. Se jättää jälkensä. Se traumatisoi. Se voi aiheuttaa posttraumaattiisen stressireaktion (PTSD), josta ei selviä ilman ammattiapua. PTSD:n, jonka voi laukaista uudelleen jokin muu elämässä tapahtuva asia.

Kerroin aiemmin blogissani kohtaamisestani kuoleman kanssa. En ole vieläkään piirtänyt enkä maalannut violettia huonetta keltaisine ilmanvaihtoluukkuineen. Ehkä teen sen vielä joskus.

Miksi en halua saada koronavirustartuntaa? Pelkäänkö kuolemaa? Ei, en pelkää kuolemaa. En vain halua taistella toista kertaa kuolemaa vastaan. En olisi halunnut taistella sitä ensimmäistäkään kertaa. Silloin en voinut valita, nyt voin.