Valon ja varjon päivä

En kyllä kehtaa enää sanoa, että olen ollut jo 20 vuotta it-alalla. Sen verran teknistä tunarointia suvun virtuaalivappulounaan kanssa. Testasin eilen uuden tietokoneeni ( Windows 10) kanssa Skype-palaveria ja kaikki toimi ihan moitteettomasti. Kävin myös työkoneeni (Windows 7) kanssa vanhempieni luona ja saatiin sielläkin Skype-meeting toimimaan.

Tänään, kun kello tuli 15, uusi koneeni alkoi asentaa päivityksiä. Ei hemmetti! Ei nyt! Vanha tietokone siis esiin ja sillä suvun virtuaalivappulounaalle. Kuva näkyy, äänet kuuluu, mutta minun ääneni ei kuulu muille. Isäni ei pääse lainkaan osallistumaan, vaikka juuri eilen testattiin, että pääsee. Eipä muuta kuin kengät jalkaan ja pihan poikki isän luokse. Sain isän osallistumisen toimimaan ja juoksin takaisin kotiin. Kotona ei toimi edelleenkään äänet. Ei edes uudella koneella, joka ehti asentaa päivityksensä. Minä näin ja kuulin kyllä muut ja muut näkivät minut, mutta ääni ei toiminut. Olkoon! Tärkeintä kuitenkin oli, että yli 90-vuotiaat vanhempani saivat nähdä lapsensa, lastenlapsensa ja lapsenlapsenlapsensa. 

Kun tuli pääruuan aika, huomasin, että olin kiireessä unohtanut laittaa koko ruuan uuniin. Broilerinkoivet appelsiiniviipaleiden kanssa olivat edelleen keittiön pöydällä. Ei varsinaisesti haitannut, koska alkuruokaa oli kahdelle riittävästi eikä jälkiruuastakaan olllut pulaa.

Kaikesta huolimatta virtuaalivappulounas oli varmasti parempi kuin ei vappulounasta lainkaan.

Äitini jaksoi olla vappulounaalla vain lyhyen aikaa. Kun olen käynyt nyt muutaman kerran vanhempieni luona, äiti nukkuu suurimman osan ajasta. Entisenä sairaanhoitajana ja vanhainkodissakin työskennelleenä tiedän, että jossain vaiheessa ihmisen elimistö vain väsyy. Vaikka ei olisi mitään sairauttakaan. Niin kuuluu ollakin. Kohta 93-vuotias on varmasti jo elämänsä loppumetreillä. Silti ajatus äidin menettämisestä iski tänään kuin hyökyaalto. En usko, että äitini elää siihen asti, että pandemia on ohi. Huomenna menen kuopuksen kanssa käymään vanhempieni luona. Muu suku ei ole ollut eristyksissä kuten me, mutta tänään ehdotin siskolleni, että olisi nyt 2-3 viikkoa eristyksissä. Äiti haluaisi varmasti halata vielä kerran toistakin tytärtään.

Sydämeni särkyy, kun ajattelenkin äitini kaipausta läheisiinsä. Tänään on ahdistanut niin, että olin polvillani lattialla haukkomassa henkeä. Ahdistus, suru ja tuska on vain työnnettävä jonnekin. Kuten niin monet ahdistukset, surut ja tuskat ennenkin. Niin paljon kuin elämässäni onkin läheisiä ihmissuhteita, tällaisissa tilanteissa olen yksin. Olen aina ollut. Pitää vain olla vahva. Varsinkin sitten, kun on lohdutettava kaikkia läheisiä. Oltava se joka jaksaa, kun muut eivät jaksa. Voi miten toivonkaan, että joku ottaisi minut syleilyynsä ja antaisi minun olla edes 5 minuuttia heikko! Mutta ei, yksin itken ja yksin pyyhin kyyneleeni.