Jos tämä ei olekaan totta?

Day 17.

Minulla on aina ollut vilkas mielikuvitus. Lapsena jopa niin vilkas, etteivät vanhempani aina olleet kovin ilahtuneita kekseliäisyydestäni. Koulussa rakastin ainekirjoitusta. Koko kouluajan eli 12 vuotta. Kansakoulussa kirjoitin kerran aineen, josta sain arvosanaksi 10 ja opettajan maininnan: "erittäin hyvä, mutta aika raaka". Olin kirjoittanut kauhutarinan, jossa oli mm verisiä käsiä lasipurkeissa.

Kirjoista, elokuvista ja televisiosarjoista minua on aina kiinnostanut eniten rikostarinat, trillerit - erityisesti psykologiset trillerit - , katastrofit sekä dokumentit luonnonmullistuksista. Romanttiset rakkaustarinat kuuluivat elämääni vain muutaman vuoden teini-iässä ja varhaisessa aikuisuudessa. Silloinkin jännittävämpien tarinoiden lisäksi.

Tänään on 17. päivä Uudenmaan rajan sulkemisen jälkeen ja mielikuvitukseni lähti aamulla laukkaamaan. Sunnuntaina tulee 4 viikkoa siitä, kun olen viimeksi käynyt edes lähikaupassa. Olen ollut vain kotona ja koiran kanssa lenkillä. Pöhkörinne on normaalistikin hiljainen sekä rauhallinen paikka ja nyt epidemian aikana vieläkin hiljaisempi. Asuntoni toisella puolella ikkunat ovat pieneen metsään päin ja siellä harvemmin näkyy muita kuin lintuja, oravia ja jäniksiä. Toisella puolella taas minulla on ikkunaverhot aina vedettynä kiinni, koska talojen välinen tie kulkee vain muutaman metrin päässä talon seinästä ja vastapäinen rakennus on heti kävelytien toisella puolella.

Näiden viikkojen aikana olen seurannut maailman tapahtumia vain televisiosta, verkkolehdistä ja sosiaalisesta mediasta. Minulla ei ole aavistustakaan, paljonko lähikaupassa käy asiakkaita tai busseissa on matkustajia. Olen nähnyt vain kuvia tyhjiltä asemilta ja autioituneilta kaduilta. Kuvia suojavarustuksiin pukeutuneista lääkäreistä ja hoitajista.

Jos tämä ei olekaan totta? Jos mitään pandemiaa ei olekaan? Jos vain minun kuvaruudulleni ilmestyy kuvia ja tarinoita pandemiasta? Jos on vain puhdasta sattumaa, että koiraa ulkoiluttaessani tulee niin vähän ihmisiä vastaan? Jos tämä onkin vain jokin omituinen koe psyyken kestävyydestä? 

Ajatus oli niin kiehtova, että harkitsin jo ryhtyä kirjoittamaan aiheesta psykologista trilleriä. Olen vuosia suunnitellut kirjoittavani vielä joskus sairaalamaailmaan sijoittuvan kirjan sarjamurhaajasta. Pari vuosikymmentä Meilahden sairaalassa teki sairaala-alueen alla kulkevan huoltotunneliverkoston tutuksi. Siihen ympäristöön olisi kiehtovaa kirjoittaa kirja erityisesti yövuoron aikaan sairaalassa hiipivästä sarjamurhaajasta. Ehkä annankin sarjamurhaajalleni potkut ja alan suunnitella tarinaa omituisesta ihmiskokeesta. Harmi vain, että huomenna on taas työpäivä ja ajatukset suunnattava ohjelmakoodiin .

Tänään olen pääasiassa silittänyt. Miten voikaan olla kahden hengen taloudessa näin paljon liinavaatteita! Ikivanha mankelini on ollut rikki jo monta vuotta, mutta kunhan tästä epidemiasta päästään, haluan mankelin kuntoon. Silittämisen ainoa hyvä puoli on, että samalla voi katsella televisiota. Monta ohjelmaa olen jo katsonut, nyt viimeisenä Dplaylta dokumentaarinen elokuva Aileen Wuornos: hirviön tarina. Ruuanlaitossa menin helpoimman kautta eli viipaloituja perunoita uunivuokaan, vähän mausteita päälle ja reiluksi puoleksi tunniksi uuniin. Pakastimesta kaivoin leivitettyjä kalafileitä ja kastikkeeksi valmista bearnaise-kastiketta.