Toteutuivatko nuoruuteni haaveet?

Day 12.

Vastaus kysymykseen on: "En tiedä". Tänään hävisi ajantaju, koska olin niin keskittynyt töihini. Jos koira ei olisi tullut kerjäämään rapsutuksia, koodaisin varmasti vieläkin. Ehkä yöhön asti. Kun lopetin työt ja olin täyttämässä tiskikonetta, mietin mielessäni, miten sairaanhoitajasta oikein tuli koodari. Yritin myös muistella, mikä minusta piti tulla "isona". Isoahan minusta ei tullut - paitsi leveyssuunnassa - ja nyt on menossa viimeinen vuosikymmenkin ennen eläkeikää.

En muista, että olisin nuorena haaveillut mistään. En ainakaan hyväpalkkaisesta työstä, avioliitosta, lapsista, omakotitalosta, farmariautosta ja kultaisestanoutajasta. Lukiossa suunnittelin pyrkiväni yliopistoon opiskelemaan äidinkieltä, mordvalaisia kieliä  sekä marin kieltä.  Äidinkieli oli koulussa lempiaineeni, mutta oli varmasti  hyvä, että suunnitelmani ei kestänyt edes ylioppilaskirjoituksiin asti. Mokšan taitajille ei ole tainnut olla kysyntää ylioppilaskirjoitusteni jälkeen.

Lukion suoritin "mennen, tullen ja viipotellen". Sain keskivertopaperit. Veri velvoitti pyrkimään Otaniemeen arkkitehtiosastolle ja kävinkin ennen pääsykokeita valmennuskursseilla. Tiesin jo muutaman päivän jälkeen, että piirustustaitoni ei tule riittämään. Pääsykoepäivä oli aurinkoinen ja lämmin. Vastailin tehtäviin osaamiseni mukaan ja katselin kaihoten ikkunasta ulos. Kolmannen piirustustehtävän kohdalla totesin, että ei tästä tule yhtään mitään. Jätin koepaperin ja lähdin ulos nauttimaan kesästä ja vapaudesta. School's out forever!

Hain sattumanvaraisesti opiskelemaan muihinkin paikkoihin ja pääsin aloittamaan merkonomiopinnot Espoon kauppaoppilaitoksessa. Laskentatoimi oli periaatteessa ihan mielenkiintoista, mutta jo parin kuukauden jälkeen keskeytin opinnot. Elettiin vuotta 1980 ja muistin lukioaikaisen kaverini kertoneen, että Helsingin yliopistollisessa sairaalassa on aina töitä. Kävin HYKS:in työhönotossa ja heti seuraavana aamuna aloitin Lastenklinikalla sairaala-apulaisena. Tein useita lyhyitä sijaisuuksia erilaisissa avustavissa tehtävissä, kunnes tuli taas aika hakea opiskelemaan.

En jaksa muistaa, mistä sain päähäni pyrkiä Heinolaan ammattikouluun opiskelemaan paperitekniikkaa. Sinne kuitenkin pyrin ja pääsin. Heinolassa asuin viikot alivuokralaisena ja viikonlopuiksi tulin aina kotiin. Opiskelu oli ihan mukavaa, varsinkin kemia, mutta järjetön ikävä Helsinkiin jäänyttä poikaystävää kohtaan teki lopun niistäkin opinnoista. Heinolassa olevan eläinkaupan ikkunassa näin kuitenkin kanin, jota en voinut vastustaa, ja Iimu Oswald S. Vesterinen muuttikin kanssani Heinolasta Helsinkiin.

Palasin jälleen HYKS:in työhönottoon ja sitä kautta töihin. Pyrin seuraavana keväänä opiskelemaan sairaanhoitajaksi, mutta en päässyt. Jatkoin työskentelyä erilaisissa määräaikaisissa työsuhteissa HYKS:ssä. Pyrin uudelleen seuraavanakin vuonna, mutta hain myös opiskelemaan Matkailu- ja markkinointi-instituuttiin kokous- ja kongressisihteeriksi. Olin jo aloittanut opinnot, kun sain tietää, että olinkin päässyt Helsingin sairaanhoito-opistoon. Jälleen opintojen keskeytys ja uuden aloitus "sisar hento valkoiseksi".

Sairaanhoito-opistossa opiskelu oli varsin vanhanaikaista. Silloiselle luonteelleni aivan liian jähmeää ja vanhoillista. Vanhempani - kiitos heille - rahoittivat opintojani enkä enää kehdannut keskeyttää opintoja. Pidin kuitenkin opinnoista ja opiskelukaverit olivat aivan mahtavia. Kun valmistumispäivä viimein koitti, olinkin jo loppuvaiheessa raskaana ja uudet tuulet puhaltamassa elämääni.

En ehtinyt olla sairaanhoitajana kuin muutaman vuoden. Pidin työstäni, mutta 1990-luvun lama oli alkamassa. Ja niinkuin me aina opiskelukavereiden kanssa naurettiin, että sairaanhoitajilta ei työt lopu, koska ihmiset eivät lakkaa sairastamasta. Toisin kuitenkin kävi. Ihmiset eivät lakanneet sairastamasta, mutta sairaanhoitajille ei oikein löytynyt enää palkan maksajia. Vanhoja opiskelukavereitani oli alkanut lähteä Ruotsiin, Norjaan, Britanniaan ja Saksaan töihin. Samaan aikaan terveydenhuollossa otettiin käyttöön liike-elämässä tutut tuottavuuskäsitteet.

Muistan vielä hyvin, kun nuorena sairaanhoitajana hämmästelin vanhainkodin johtajan moitetta, ettei meillä asiakkaiden vaihtuvuus ollut yhtä tehokasta kuin kaupungin toisessa vanhainkodissa. Selkokielelle käännettynä meillä siis kuoli vanhuksia aivan liian vähän ja se oli meidän hoitajien syytä. Onneksi sijaisuuteni oli jo lopuillaan ja palasin takaisin HYKS:iin, mutta sielläkin tehokkuutta alettiin pitää tärkeämpänä kuin inhimillisyyttä ja empatiaa potilaita kohtaan. Minulle sairaanhoitajan työssä ei ollut tärkeintä erilaiset hoitotoimenpiteet ja muut temput, mitä toimenkuvaani kuului Tärkeintä oli potilaan kohtaaminen, hänen pelkojensa lievittäminen ja hänen tukenaan oleminen.  Siihen ei kuitenkaan ollut enää aikaa.

Kun huomasin Meilahden sairaalassa vapautuneen toimistosihteerin viran, tein kymmenessä minuutissa laskelman, mitä työpaikan vaihtaminen tarkoittaisi budjetilleni. Olin ollut kyseisessä paikassa töissä jo monen sijaisuuden verran, joten sekä työ että työkaverit olivat tuttuja. Päätin hakea virkaa. Ja sain sen.

Työurani sairaanhoitajana oli siis ohi ja palasin sinne, missä 10 vuotta aiemmin olin jo ollutkin. Meilahden sairaalan röntgeniin. 1990-luvun puolivälissä alettiin siirtyä paperilta tietojärjestelmiin. Vanhempani olivat ostaneet meille joululahjaksi ensimmäisen PC:n muutamaa vuotta aikaisemmin ja voidakseni opastaa lapsiani tietokoneen käytössä, minun oli pitänyt opetella ensin itse. Töissä ajauduin vähän vahingossa  - kun kerran osasin käyttää hiirtä ja näppäimistöä - mukaan radiologian tietojärjestelmäprojektiin. Ensin oman työn ohessa ja sen jälkeen kokopäiväisesti. Suunnittelin, testasin, koulutin ja toimin käyttäjien tukihenkilönä.

Keväällä 1999 työkaverini ohimennen kertoi, että Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulussa (nyk. Laurea) oli alkamassa monimuoto-opiskeluna tietojenkäsittelyn tradenomin tutkinto. Muistan vielä hyvin, että oli torstai, kun työkaverini kertoi asiasta. Viimeinen hakupäivä oli seuraava maanantai. Hakuehdoissa edellytettiin aiempaa merkonomin tai datanomin tutkintoa, mutta niitähän minulla ei ollut. Oli vain sairaanhoitajan tutkinto. En ensin ajatellut hakea, mutta työkaverini kehotti soittamaan koululle ja kysymään, käykö opistotasoinen sairaanhoitajan tutkinto. Tein työtä käskettyä ja soitin. Opinto-ohjaaja ei osannut vastata kysymykseeni, mutta kehotti laittamaan hakupaperit sisään. Tein niin ja unohdin koko asian.

Juhannuksen alla kävin hakemassa postilaatikosta postin. Muun postin joukossa oli kirje, jossa onniteltiin opiskelupaikasta. En ollut uskonut, että pääsisin opiskelemaan sairaanhoitajan tutkinnolla. Niin kuitenkin kävi. Ja minusta tuli 38-vuotiaana jälleen opiskelija.

Aloitin siis opinnot syksyllä 1999. En ollut sitä ennen ohjelmoinut yhtään mitään enkä edes nähnyt riviäkään ohjelmakoodia. Ensimmäisellä ohjelmoinnin perusteiden tunnilla tuntui kuin olisin tullut kotiin. Kerrankin joku puhuu järkevällä tavalla! Siis opettaja. Olen jälkeenpäin monesti nauranut, että ensimmäisten ohjelmointikurssien aikana tajusin olevani "joko-tai" -ihminen. If - else. Ja varmaan ainakin osittain siitä syystä kaikki parisuhdeviritelmäni ovat aina menneet pieleen. Olen huono tekemään kompromisseja. It's my way or highway.

Olin opiskellut vasta kaksi kuukautta ja opintoviikkoja kasassa vain neljä, kun päätin laittaa avoimen hakemuksen Novo Group Oyj:lle (nyk. CGI). Opintoihini kuului 20 opintoviikon työharjoittelu ja tiedustelin hakemuksessani, missä opintojen vaiheessa minun kannattaisi alkaa kysellä työharjoittelupaikkaa. Kaksi päivää myöhemmin puhelin soi. Novolta soitettiin ja pyydettin työhaastatteluun. Työhaastattelussa kysyttiin, milloin voisin aloittaa. Olin ollut HYKS:ssä niin pitkään, että irtisanomisaikani oli 2 kuukautta. Halusin myös pitää hieman lomaa vanhan ja uuden työn välissä, koska kesällä ei olisi tiedossa lainkaan lomaa työpaikan vaihdoksen vuoksi.

Vuosituhannen vaihde meni varsin haikeissa tunnelmissa vanhan ja uuden elämän välissä. Uudenvuoden yönä kännykän päässä valvomassa, mikäli jokin asia menisi pieleen. Ennenkuin työharjoitteluni oli puolivälissä, esimieheni kysyi, olisiko minulla mitään sitä vastaan, jos minut vakinaistettaisiin. Ei minulla ollut.

Novon jälkeen olin pari vuotta Mediwarella ja sen jälkeen päädyin nykyiseen työpaikkaani. Ympyrä sulkeutui, kun palasin jälleen radiologian tietojärjestelmän pariin. Sen saman, jonka suunnittelijana, testaajana, kouluttajana ja käyttäjien tukihenkilönä olin viimeisinä vuosinani HYKS:ssä ollut. Nyt jo toki modernimpina versioina.

Niin ne haaveet! Ei niitä ole edelleenkään. Paitsi neliömetri metsää Keuruun Pihlajavedeltä, johon aikanaan tuhkani ripotellaan. Minulla on ollut siihen jo vuosia sekä maanomistajan että maanomistajan perillisten lupa. Ajokorttia minulla ei ole, asun rivitalossa, en ole koskaan ollut naimisissa, viimeisimmästä parisuhdevirityksestäkin on kohta 30 vuotta......

En edelleenkään tiedä, mikä minusta tulee isona.